etusivu  
  kohteet  
  tehtävät  
  tuotokset  
  taidekohteet  
  työryhmä  
 

 

 


Veijo Saloheimo

VEROAITASTA TUTKIMUKSEN TYYSSIJAKSI- PIELISJOEN LINNAN 140-VUOTISIA VAIHEITA

 Kruunun ja vähän talonpojankin etu
 Pielisjoen linnaksi
 Historian siipien havinaa 1930
 Sotakausi keskittää tehtävät
 Karjalan tutkimuslaitokseksi
 Kirjallisuus

Pielisjoen linna, kuva sillalta

Kruunun ja vähän talonpojankin etu

Pielisjoen linna Pielisjoen linna on ehtinyt toimia ainakin kolmessa tehtävässä vuodesta 1851 alkaen, jolloin se kohosi saarelleen Joensuun ensimmäisenä kivirakennuksena. Sitä hallitsi ensin 70 vuotta kruunun kameraalihallinto, vuosina 1929 - 70 puolustuslaitos ja vuodesta 1971 siinä on tehty tutkimusta.

Ensimmäinen vaihe liittyi linnan rakennusaikana vallinneeseen verojärjestelmään. Ennen rahatalouden aikaa kruunu peri osuutensa kansantulosta mm. talonpojan tuottamina luontoisesineinä. Pohjois-Karjalassa ne olivat alun perin kalaa ja turkiksia, mutta 1600-luvulla kohosi tärkeimmäksi veroesineeksi vilja. Talonpojan oli toimitettava se kulutuskeskuksiin eli kaupunkeihin, joita oli aluksi vain merenrannikoilla ja joissa myös lääninhallitukset kruununjyvästöineen toimivat. Valtakunnanrajan työntyessä kaakosta sisämaahan veronmaksukin vaikeutui, kun veroviljat oli tilitettävä Käkisalmen tai Viipurin sijasta Loviisassa, joka toimi läänin pääkaupunkina 1744 - 75.

Matka lyheni tuntuvasti, kun Savo-Karjalan lääni sai pääkaupungikseen Kuopion. Pian sen jälkeen, 1780-luvun alussa, perustettiin Pohjois-Karjalan oma kruununmakasiini tänne Joensuuhun. Se rakennettiin joen länsirannalle likimain nykyisen kaupungintalon paikalle. Viljavarasto kohensi maakunnan oloja tuntuvasti. Kun aikaisempina katovuosina jouduttiin hakemaan osto- tai lainaviljaa silloisista makasiineista tiettömien taipaleiden takaa, niin nyt päästiin paljon lyhyemmin matkoin. Ylijäämäviljaakaan ei tarvinnut kuljettaa sellaisenaan muualle, sillä makasiinien rinnalle perustettiin kruununpolttimo tislaamaan viljasta viinaa. Sen vienti kävi helpommin kuin viljan, ja kuluihan juotavaa omassakin maakunnassa.

Vuoden 1780 tienoilla Joensuu sai yhä enemmän merkitystä liikenteen solmukohtana. Sen paikka oli oivallinen jo ennestään vesiliikenteen kannalta, ja vuonna 1788 rakennettiin maantie Tohmajärveltä Kuopioon tätä kautta. Joki ylitettiin lossilla kolmisenkymmentä vuotta, sillä keväällä 1808 valmistunut lauttasilta Sirkkalan rannasta nykyisen Osuuspankin rantaan poltettiin hyökkäävien venäläisten tieltä saman vuoden heinäkuussa, ja nykyisten siltojen edeltäjät rakennettiin vasta 1820-luvulla. (Ahonen 1985, 65; Saloheimo 1980, 190 - 191.)

Noina vuosina alettiin hankkia kaupunkia Joensuuhun, ja hanke toteutui vuonna 1848. Kruunu osti yksityisiltä kolme maatilaa ja lahjoitti niiden tilukset perustetulle kaupungille. Ne sijaitsivat Pielisjoen länsirannalla samoin kuin kruununjyvästön ja polttimon tontit.

Pielisjoen linna, kuva joelta Kenties tämän takia ja myös turvallisuuden vuoksi siirrettiin jyvästö uuteen paikkaan Pielisjoen Kaluvirran Niskasaareen. Sijainti oli poikkeuksellisen edullinen sekä turvallisuuden että liikenteen kannalta. Kaupungin mahdollinen palo ei yltäisi tänne asti joen länsihaaran yli. Talonpojat taas voivat tuoda veroviljansa mukavasti vesitse vähän joka ilmansuunnasta, sillä myös Pielisjoen sivujoet, esim. Iiksenjoki, välittivät veneliikennettä ainakin tulva-aikoina. Maantie taas ohitti jyvästön aivan vierestä, niin että "maakansa" esim. Tohmajärven suunnasta pääsi tänne vaivatta.

Jyvästörakennus suunniteltiin Helsingissä senaatin intendenttikonttorissa, jota johtivat maan etevimmät arkkitehdit. Vuonna 1848 signeerasi konttorin silloinen päällikkö Ernest B. Lohrmann Joensuun jyvästön piirustukset, joiden mukaan ryhdyttiin työhön. Alkavan kaupungin tiilitehtaat, toinen Pötkänniemen kainalossa nykyisen paloaseman tienoilla, toinen Aittarannan kohdalla joen itärannalla, lienevät tuottaneet rakennustiilet ruskealalaisen talollisen Tuomas Laurikaisen johtamalle työmaalle.

Pielisjoen linna, ensimmäinen vaihe Rakennuksen pohja on 45 x 45 kyynärää eli 27 metriä nurkkien väliä. Korkeutta tuli 12 kyynärää eli 7,2 metriä. Katon harja oli itä-länsisuuntainen, mutta sen katkaisi keskeltä lyhty. Seiniin jätettiin pienet pyörökaariset ikkunat kahteen kerrokseen, ja samanmuotoinen frontoni rakennettiin eteläseinälle. Sen yläosaan rakennuksen ylimmän kerroksen tasalle tehtiin ovi ja vinssi, jonka avulla viljasäkit nostettiin sisälle. Sisustan täyttivät pääosin viljasiilot, joista sisältö saatiin ulos alakerroksen aukoista. (Kangaspuro 1987.)

Kruunujyvästö täytti tehtävänsä 1910-luvulle asti, ja aika ehti vaihtua. Pohjois-Karjalan maatalous muutti ratkaisevasti rakennettaan viljantuotannosta karjatalouteen. Maatalous tuotti viljan sijasta voin- ja metsänmyynnin vastikkeena rahaa, ja verotkin maksettiin mukavimmin siinä muodossa. Veroviljasäkit lienevät harvenneet jo 1800-luvun puolella, ja siilot kumisivat tyhjyyttään. Lujaseinäiselle rakennukselle tuli aika etsiä uutta käyttöä.

-alkuun-

Pielisjoen linnaksi

Suomen itsenäistyttyä syntyi maan puolustuslaitos uudelleen ja tuntuvasti vahvempana kuin autonomian aikainen järjestelmä muutamine tarkk'ampujapataljoonineen ja reservikomppanioineen. Vakinaista sotaväkeä täydensi vapaaehtoinen suojeluskuntajärjestö puolustuslaitokseen kytkettynä. Rakennustilan tarve ylitti entiset mahdollisuudet, sillä esimerkiksi Joensuun seudulla oli tarjolla vain Onttolan reservikasarmi.

Jo vuonna 1919 siirtyi entinen kruununjyvästö Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirin varastoksi. Sen pohjakerroksessa säilytettiin mm. Joensuun suojelukunta-kenttäpatterin tykkejä, jotka harjoitusiltoina otettiin ulos Ilosaarella pidettäviä harjoituksia varten. Miehistönä oli kaupungin lukiolaisia.

Pielisjoen linna, ensimmäinen vaihe Suojeluskuntapiirin toiminta vakiintui ja tarvitsi kasvavalle toimihenkilöstölle toimi- ja asuintiloja, eikä niitä saatu riittävästi vapailta markkinoilta kaupungilta. Vuoden 1925 tienoissa alettiin suunnitella jyvästölle moninaisempaa käyttöä tilanpuutteen poistamiseksi. Arkkitehti Ole Gripenberg kiteytti suunnitelmat piirustuksiksi, jotka puolustusministeri Jalo Lahdensuo vahvisti toukokuun 28. päivänä 1928. (Hälvä 1989, 9.)

Sisätilat muutettiin perusteellisesti. Pohjakerroksen päälle rakennuksen keskelle tuli porraskäytävä kantavine seinineen, jotka päätyivät entistä laajempaan lyhtyrakennelmaan pyramidimaisen vesikaton huipulla. Portaikko saa valonsa lyhdyn ikkunoista. Ulkoseinien ikkunat laajennettiin uusia vaatimuksia vastaaviksi, mutta ikkunapenkit jäivät osin entiselleen - vielä 1980-luvulla paljastui erään ikkunapenkin tiivisteestä 1850-luvun sanomalehden palanen. Välipohjat tuettiin puisin rakentein.

Pielisjoen linna Toimistohuoneet sijoitettiin talon länsirannalle kahteen ylimpään kerrokseen. Itäseinän puolelle syntyi keskikerrokseen yksi asunto ja ylimmän kerroksen fasadipuolelle piiripäällikön kolme huonetta ja keittiön käsittänyt asunto. Sen jatkona talon koillisnurkalla oli väljä majoitushuone. Pääportaikon taa tehtiin sitä ahtaampi takaportaikko. Toimistohuoneisiin muurattiin kaikkiaan kolme arkistoholvia.

Pohjakerros varustettiin entiseen käyttöönsä eli varastotiloiksi. Tykkien sijaan sijoitettiin tänne käsiaseita, ampumatarvikkeita sekä varusesineet, joita piiri välitti paikallisille suojeluskunnille. Pohjakerroksen takaosaan rakennettiin lämpökeskus, joka syötti pattereihin lämmön ilman pumppua. Sen vieressä sijaitsi sauna.

Ulkopinta rapattiin, niin että tiiliseinä peittyi. Länsiseinän yläosaan muovattiin kaksi kipsistä medaljonkia, joista toisessa oli kuviona suojeluskuntain hihamerkki, toisessa Karjalan vaakunan suoraa säilää pitelevä haarniskoitu käsivarsi. Aihe toistui suojeluskuntain kuntoisuusmerkin kuviona.

Pielisjoen linna Työ valmistui kesällä 1929, ja talo vihittiin Pielisjoen linnaksi koko piirin käsittävin suojeluskuntaparaatein ja edustavan kutsuvierasjoukon läsnä ollessa. Piiripäällikkö A. O. Pajari johdatteli asuntonsa ensimmäiseksi valtiattareksi joensuulaisesta koulutytöstä "kasvattamansa" puolison. Keskikerroksessa asui piirin asemestari L. Jokinen.

Vihkiäisparaatin päätyttyä jatkettiin juhlia suppeassa piirissä. Osanottajat koottiin linnaan ja ovi lukittiin. "Kaatuneet" tai sammuneet siirrettiin työntökärryillä sitä varten osoitettuun keskikerroksen huoneeseen. Ulos talosta ei heitä sopinut päästää tuona kieltolakiaikana. (Suojeluskuntapiirin pitkäaikainen huoltopäällikön kapt. Ossian Lavolan muistelus.)

Kuvatussa asussaan talo toimi yli 40 vuotta, ja ulkomuoto on säilynyt tähän asti eli 20 vuotta kauemmin.

-alkuun-

Historian siipien havinaa 1930

Ikkuna Suojeluskuntapiirin päällikkö vaihtui vuonna 1930, kun Pajari siirtyi samaan tehtävään Tampereelle ja sijaan saatiin everstiluutnantti A. R. Sainio Suojeluskuntain päällystökoulusta. Muutos saattoi johtua silloisesta sisäpoliittisesta tilanteestakin, sillä Pajari tunnettiin verraten impulsiivisena päällikkönä eikä sellainen ollut kaikkein otollisin rajaseutupiirin johtoon. Pajari sai aikaan mm. vuonna 1929 Joensuun kaupungin lähetystön vaatimaan kommunistien poistamista eduskunnasta. Päätöksen allekirjoitti Joensuun kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, rehtori Johannes Laine. Pajari johti sittemmin Tampereella tunnettua punalippujen poistotoimitusta. (Hälvä 1989, 66.)

Lapuan liike sai suosiota Joensuussa rajoitetuissa piireissä, ja suosio kääntyi kritiikiksi vuonna 1930 kyyditysten ja muun väkivallan yleistyessä. Laiton etappitoiminta jatkui siitä huolimatta osin virkavallankin suojissa. Siihen osallistui suojeluskuntalaisia, mutta virallinen johto sanoutui siitä irti. "Pohjois-Karjalan suojeluskuntalainen" varoitti tuosta vehkeilystä esim. pääkirjoituksessaan kesällä 1930.

Lokakuun 14. päivän aamuna 1930 kaapattiin kadulta Helsingin Kulosaaressa tasavallan ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlbergin puolisoineen. Ståhlberg oli tiukkana laillisuusmiehenä julkisesti kritisoinut Lapuan liikettä ja sai siitä tämän vihat.

Kyydittäjiä jäljitettiin Itä-Suomeen. Kun poliisivoimaa oli vähän, niin Kuopion lääninhallitus pyysi virka-apua Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiiriltä. Tämä käski sen johdosta Enon, Ilomantsin, Nurmeksen, Pälkjärven, Värtsilän, Joensuun ja Tohmajärven suojeluskunnat pysäyttämään kyseisen kyydityksen. Nämä miehittivät partioillaan kulkutiet, Enon suojeluskunta käsketyllä kohdalla Louhiojan sillalla likellä silloista Kaltimon, nykyistä Enon rautatieasemaa. (Hälvä 1989, 67.)

"Muiluttajat" välttivät kaiketi sulut tullessaan Joensuuhun, sillä tie oli tänne vapaa sekä Liperistä että etelästä Rääkkylän kautta. Mutta jatkokyyti puuttui. Auto pysähtyi kaupungintalon eteen ja muiluttajat katosivat. Presidenttipari jäi kahden pimeään kaupunkiin, jota vain harvat katulamput valaisivat.

Kyydityksen taustatekijät lienevät menneet hankemiesten mukana hautaan, mutta julki tihkuneiden tietojen perusteella voi päätellä jotakin. Samana iltana ilmestyi kiireinen nuorimies erään lapualaisen kotiin, pyysi ja sai käyttää puhelinta. Sitten miestä vietiin suorinta tietä korttelin poikki lähimpään aatevelinaapuriin. Tarve ja käytös osoittaa melkoista hämminkiä miehessä ja hänen lähipiirissään. Mies lienee kiidättänyt viestiä hanketta uhkaavista vaikeuksista, joiden edessä se keskeytyi. (Aune Kososen muistelus.)

Suojeluskuntapiirin esikunnassa päivysti sinä iltana joku suojeluskuntaan kuuluva reserviupseeri, joka otti vastaan virka-apupyynnön, esitteli sen tietenkin piiripäällikölle ja välitti tämän käskyt suojeluskunnille. Todennäköisesti tieto varotoimenpiteistä ja verraten pitävästä sulutuksesta lirahti kyyditysetapinkin tietoon. Matka ei jatkunut suunnitelman mukaan Pielisen saareen tai vaihtoehtoisesti myöskään Ilomantsin kautta rajan taakse. (Sosiaalineuvos Pekka Romppasen antama tieto.)

Mutta palatkaamme presidenttipariin. Heidän pelastuksensa ilmestyi suojeluskuntapiirin sotilasohjaajan, jääkäriluutnantti Langin hahmossa. Tämä mies oli tulossa jostakin iltatilaisuudesta sen mukaisessa tunnelmassa - muistettakoon kieltolain voimassa olo - tunsi entisen ylipäällikkönsä ja tarjosi apuaan.

Presidentti Ståhlberg piti sopivampana turvautua tuttavaansa ja puoluetoveriinsa rehtori Johannes Laineeseen, ja luutnantti Lang johdatti vieraat Laineen kotiin. Siellä kai elettiin pelon vallassa, sillä Laineen kannattama edistyspuoluekin oli joutunut Lapuan liikkeen hampaisiin. Niinpä kun Lang koputti ovelle ja kertoi presidentti Ståhlbergin pyrkivän puolisoineen sisälle, niin talonväki piti koko yritystä humalikkaan, kenties lapualaismielisen upseerin häirintäyrityksenä, ja ovi pysyi lukossa.

Lang keksi toisen vaihtoehdon Ståhlbergien saamiseksi turvaan. Hän saatteli heidät Pielisjoen linnaan, johon hänellä oli pääsy talon toimihenkilönä. Piiripäällikkö heräsi asuntonsa ovikellon soittoon ja avasi oven. Yllätysvieraat majoitettiin asunnon ruokasaliin eli nykyiseen Karjalan tutkimuslaitoksen toimistohuoneeseen. Samassa talossa, tosin kerrosta alempana, yöpyivät muiluttajatkin. Matkamiesten tiet erosivat viimein huomenissa. (Professori Aimo Turusen ja dipl.ins. Olli Sainion muistelukset.)

Ståhlbergit lähtivät paluumatkalle seuraavana päivänä. Joensuun asemalla heitä tervehti sekä kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, rehtori Johannes Laine että mieskuoro. Likimain jokaisella rautatieasemalla heitä kunnioitti suojeluskunnan paraati ja kunnan kukkatervehdys osoituksena kyydityksen ja muun laittomuuden herättämästä mielipahasta.

-alkuun-

Sotakausi keskittää tehtävät

Ikkuna Suojeluskuntapiiri sai Talvisodan alkaessa syksyllä 1939 uuden tehtävän, kun sille sälytettiin asevelvollisten kutsuma- ja valvontatoimet. Näitä hoiti siihen asti ensin kutsunta- ja sitten sotilaspiiri. (Hälvä 1989, 59; 72 - 73.)

Suojeluskuntapiiri joutui siis kotijoukkojen esikunnan alaisena panemaan toimeen kutsunnat, mutta myös hevosten ja autojen oton puolustusvoimien käyttöön sekä muut paikallishankinnat suksia ja rukkasia myöten. Se vastasi myös alueensa puolustuksesta suojaten sillat ja viestiyhteydet tuhoilta tai häiriöiltä.

Moskovan rauhan jälkeen 1940 piirin tehtävät vakiinnutettiin uuteen muotoonsa, ja asevelvollisuusasiain toimisto nousi ensi sijalle tärkeysjärjestyksessä. Eversti Sainio johti piiriä edelleen lukuun ottamatta loppuvuotta 1940, jolloin hänen sijassaan toimi rauhanaikainen sotilasohjaaja majuri A. A. Ruusuvuori.

Uudet ylimääräiset kertausharjoitukset kesäkuussa 1941 työllistivät Pielisjoen linnan väen uudelleen samoin tehtävin kuin syksyllä 1939. Jatkosodassa ensimmäinen suurhyökkäys alkoi Pohjois-Karjalasta kohti Laatokkaa, ja sen valmistelut lisäsivät joukkojen ja varustuksen kuljetuksia täällä. Ilmavoimat käyttivät Onttolan lentokentän lisäksi silloin vähävetisen Pyhäselän rantahietikoita lähtö- ja laskuratoinaan.

Joensuun kaupungin kansakoulu myöhemmän osuuspankkitalon paikalla otettiin sotilaskäyttöön, sillä Pielisjoen linnan tilat eivät riittäneet alkuunkaan kaikille tehtäville. Valtion koulut eli lyseo ja tyttökoulu, myöhempi kirjastotalo, olivat sotasairaaloina. Kaikki kolme oppikoulua toimivat tammikuusta 1942 alkaen kolmena vuorona yhteiskoulussa, kukin neljä tuntia päivässä. Itä-Karjalan sotilashallinnon esikunta miehitti vastavalmistuneen hotelli Pohjois-Karjalan kesään 1942 asti ja siirtyi sitten silloiseen Äänislinnaan eli nykyiseen Petroskoihin.

Jatkosota päättyi torjuntavoittoon elokuussa 1944. Välirauhan ehtojen mukaisesti Suomen tuli palauttaa puolustusvoimat rauhan kannalle, ja ehtoihin kuului suojeluskuntien lakkauttaminen "fasistisena järjestönä". Piirin organisaatiosta riisuttiin vapaaehtoisen maanpuolustustyön edellyttämät virat ja toimet, tehtävät rajoittuivat asevelvollisuuslain toimeenpanoon, ja nimikin muuttui sotilaspiiriksi.

Sotilaspiirin esikunta joutui johtamaan joukkojen kotiuttamisen. Pohjois-Karjalaan vetäytyneet joukot pääsivät kotiin suoraan sijoituspaikoiltaan. Koska monen miehen siviilivaatetus oli kulunut loppuun puutteen aikana muiden perheenjäsenten käytössä, kukin sai pitää alusvaatekerran, asetakin, housut ja jalkineet varustettuina myyty-leimalla. Miehistön ja alipäällystön asetakeista poistettiin arvomerkit ja olkaimet kaiketi siksi, ettei niitä voitu käyttää uudelleen asepukuina uudessa sodassa. Upseerit saivat edelleen pitää sotilasvirkapukua esim. juhla-asuna.

Osa Pohjois-Karjalan reserviläisiä osallistui Lapin sotaan ja palaili siletä pitkin syksyä, viimeiset joulukuussa. Tulokkaat joutuivat ilmoittautumaan sotilaspiirin esikunnassa kotiutettaviksi. Asetakki "muovattiin" edellä mainituin toimin siellä, lakista poistettiin kokardi, ja päällystakki ja lakki käskettiin palautettaviksi, sitten kun mies pääsi kotiinsa asti ja sai siviilipäähineen. "Sotaurhon" kotiinpaluu ei näyttänyt siinä asussa kovinkaan uljaalta: vyöttä, kokarditta ja takin olkasaumat repaloituina.

Repaleiselta lienee tuntunut Pielisjoen linnassakin sodan jälkiaikana. Suojeluskunnan tunnusta kantanut seinämedaljonki hakattiin irti, mutta toinen, miekkakättä kuvaava, jäi "vahingossa" paikalleen.

Väkeä ja muita resursseja oli niukasti, eikä esikunnan työtä muutenkaan pidetty arvossa. Silti oli kotiutettujen miesten kantakortit saatava järjestykseen, etenkin kun niiden sisältämiä tietoja tarvittiin jatkuvasti esimerkiksi sotavamma-asioissa.

Virallinen "matalapaine" maanpuolustukseen nähden kesti 1950-luvun lopulle asti, kunnes maan poliittinen johto pehmitti penseätä asennettaan ja oivalsi vapaaehtoisen maanpuolustustyön merkityksen. Pohjois-Karjalassa se pysyi hengissä matalapaineenkin ajan sotainvalidi- ja reserviläisjärjestöissä, jotka säilyivät sodanjälkeisiltä lakkautuksilta, ja niiden rinnalle syntyi veteraaniyhdistyksiä ja joukko-osastokiltoja.

Sekä sotilaspiirin että maakunnan joukko-osastojen henkilöstöä osallistui näiden toimintaan tajuten maanpuolustushengen välttämättömyyden virallisen maanpuolustuksen taustana. Tuki tuntui esitelmäapuna ja kilpailutoiminnassa. Tunnustus ilmeni esim. maanpuolustusjärjestöjen osallistumisena sotilasparaateihin, mihin nähden ylitettiin jopa Puolustusvoimien komentajan ohjeet - ja saatuihin moitteisiin vastattiin vielä kärkevämmin. Esikunnan aktiivisimpia osallistujia oli majuri Toivo Jokinen, joka saattoi perustaa asenteensa poikaiän perintöön: lapsuudenkotina hänellä oli ollut Pielisjoen linna.

"Ilmasto" muuttui yhä selvemmin eversti Martti Ryynäsen (1960-65) ja Veikko Suorsan (1965-67) johtaessa sotilaspiiriä. Puolustusvoimat sai luvan esittäytyä maatalous- ym. näyttelyissä omine osastoineen, ja vuonna 1965 käynnistyi siviilihallinnon kriisiajan koulutus maanpuolustuskursseilla: valtakunnantaso Sotakorkeakoulussa, läänintaso läänissä. (Mts. 133-135). Reservin kertausharjoitukset alkoivat sekä joukko-osastoittain että sotilaspiirin omiin tarpeisiin, kun alueellisen maanpuolustuksen doktriini saatettiin voimaan. Kertausharjoitusten valmistelu ja toimeenpano työllisti, kaiketi innostikin esikunnan henkilöstöä ja vahvisti käsitystä reservin tärkeydestä ja käyttökelpoisuudesta.

Kriisiajan valmistelut lisäsivät piiriesikunnan "korttipeliä", kun sen tuli määrittää sotatalouden, hallinnon ja väestönsuojelutehtäviin sopivat reserviläiset. Toinen kortistotehtävä koitui veteraanien rintamasotilastunnustuksista, joita alettiin jakaa niin ikään 1960-luvulla, kun valtio viimeinkin hyväksyi jonkinlaiset korvaukset tai eläkkeet sotiin osallistuneille. Lukuisten veteraanien askeleet suuntautuivatkin tässä asiassa Pielisjoen linnaan ennen vuotta 1967 ja vielä sen jälkeen.

-alkuun-

Karjalan tutkimuslaitokseksi

Ikkuna Vuonna 1967 Pielisjoen linnan 40-vuotinen tehtävä maanpuolustustyön tukikohtana päättyi, kun Joensuun sotilaspiirin esikunta sai uudet tilat Joensuun lääninvirastotalosta. Esikunnan kiinteistöistä vastannut upseeri pääsi suremasta kiertovesipumpun puutteesta aiheutuneita korkeita lämmityskustannuksia, mutta esikunnan edellyttämä turvallisuus kärsi uudessa ohutseinäisessä rakennuksessa. (Evl Niilo Haantion muistelus.)

Rakennus pysyi toistaiseksi puolustusministeriön hallussa, mutta sen tilat joutuivat muuhun tilapäiskäyttöön. Vuokralaisina oli ainakin kaksi arkkitehtitoimistoa, jotka kaiketi käyttivät hyväkseen suhteitaan rakennusviranomaisiin ja säästivät toimitilakustannuksissa.

Joensuun korkeakoulu käynnistyi syksyllä 1969 seminaarin kylkiäisenä, ja suhteet muuttuivat vuotta myöhemmin: seminaari jäi korkeakoulun kylkiäiseksi. Syksyllä 1970 alkoi myös Karjalan tutkimuslaitoksen suunnittelu Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön palkkaaman tutkija-suunnittelijan voimin johtajaksi määrätyn professori Heikki Kirkisen valvomana. Työtilaksi osoitettiin entinen terveyssisaren huone vastapäätä silloisen harjoituskoulun opettajainhuonetta. Oveen kiinnitetty tiikkipuinen ja valkokirjaiminen kyltti herätti "harkkarin" opettajistossa hävytöntä huvia.

Suunnitelmat kiteytyivät, ja vuonna 1971 budjetti sisälsi tutkimuslaitoksen henkilöstöksi kolme virkaa: vanhemman ja nuoremman tutkijan sekä toimistosihteerin. Taustana kuulsivat vuonna 1967 pidetyn suomalais-neuvostoliittolaisen asiantuntijaseminaarin ajatukset tutkimuslaitoksen tehtävästä kansallisten tieteiden tyyssijana.

Laitos tarvitsi alkuperäistä laajemmat tilat, ja ne saatiin Pielisjoen linnasta. Se siirtyi muiden valtion rakennusten tavoin Rakennushallituksen isännyyteen, ja kunnostus alkoi yläkerroksen kadunpuoleisista huoneista. Seinäpinnat maalattiin, lattiat peitettiin sinisin linolaatoin, ikkunapuitteet saivat punaiset ja ovet siniset värinsä. Kalusto tilattiin ensimmäistä tarvetta varten mukaan luettuna pyöreä neuvottelupöytä pehmeäpehmusteisine nojatuoleineen.

Portaat Pielisjoen linnasta koitui tutkimuslaitokselle ensin kolme huonetta, joista toimisto on edelleen tehtävässään, samoin sen kaupunginpuoleiset huoneet. Toimiston taakse asettui toistaiseksi korkeakoulun rakentamisen neuvottelukunta henkilöstönään arkkitehdit Arja Hakala ja Veli Kangaspuro. Kerrosta alemmaksi sisäänkäynnin oikealle puolelle pehmustettiin huoneet korkeakoulun tietojenkäsittelykeskukselle, jossa työskenteli kolme henkeä.

Laitos laajeni jo syksyllä 1971 yhteiskuntatieteiden ja ekologian suuntaan. Viimeksi mainittu tieteenala, joka sai pian sekin virkoja, sijoittui aluksi Suvantosillan viereiseen entiseen osuusliike Oman Avun varastorakennukseen, mutta siirrettiin sitten Pielisjoen linnan keskikerrokseen. Tässä vaiheessa koettiin ehkä rikkaimpana tieteidenvälisyys, kun humanistinen ja ekologinen osasto toteuttivat Itä-Suomen ympäristöhistorian tutkimushanketta vuosina 1973-77. Suhteen intensiteettiä kuvannee laitoksen silloisen johtajan Kyösti Pulliaisen toteamus: "Mitä se tieteiden välinen tutkimus on, kun Saloheimo puhuu lustosedimenteistä yhtä asiantuntevasti kuin Meriläinen Stolbovan rauhasta?"

Karjalan tutkimuslaitoksen pienuus ei ole yksinomaan puute, vaan joskus rikkauskin. Pielisjoen linna on siivittänyt juuri tätä seikkaa: naapuritieteet ovat hedelmöittäneet tutkimusmetodia avaamalla omia aspektejaan.

-alkuun-

Kirjallisuus:

Ahonen, Kalevi (1985) Joensuun kaupungin historia I. Joensuu.

Hälvä, Jouko (1989) Joensuun sotilaspiiri pohjoiskarjalaisen maanpuollustusperinteen jatkajana. Joensuu.

Kangaspuro, veli (toim.) 1987, Joensuu 1987, kulttuuri- ja rakennushistorialliset suojelukohteet. Joensuu.

Saloheimo, Veijo (1980) Pohjois-Karjalan historia III 1722 - 1809. Joensuu.